Näin isänpäivän lähestyessä, tekisi mieli puhua Nuutin isäsuhteesta.
Asia joka on arka minulle, yhä. Olen tietoisesti jättänyt kertomatta täällä blogissa tiettyjä asioita meidän elämästä, niin kuin sen että olen yksinhuoltaja (uskon kyllä että moni on sen huomannut rivien välistä).
Yhä 2000-luvulla se on asia, mikä herättää monissa ihmisissä ennakkoluuloja ja -asenteita.
Olen ollut yksinhuoltaja alusta alkaen. Nuutin isä päätti jo raskausaikana ettei hänestä ole isäksi.
Onneksi hän kasvoi isyyteen vaikka meistä ei perhettä tullutkaan. Monilla asiat ovat paljon huonommin. Ei ole isää ollenkaan. Olen onnellinen että lapsellani on isä joka rakastaa häntä ehdoitta. Antaa aikaa, hulluttelee, keksii yhteistä tekemistä. Ja silti on myös se tavallinen isä.
Jos menee viikkokin etteivät isä ja lapsi näe toisiaan, Nuutti kyselee milloin hän pääsee isin luo. Ja niin ikävöi isikin. Onneksi Nuutin isä muutti perässämme Helsinkiin, saadakseen viettää aikaa yhdessä lapsensa kanssa. Nyt asetelma on sikäli ihanteellinen että asumme vain kilometrien päässä toisistamme.
Kiitollinen olen siitä mitä elämä on antanut, asiat voisi olla paljon huonomminkin. Kuitenkin koko ajan tuntuu tyhjältä sisällä. Ne pienet hetket, asiat joissa toivoisi toisen aikuisen olevan läsnä, tekevät sanomattoman kipeää. Ei ole vierellä ihmistä jolle kertoa hassuista jutuista tai sattumuksista päivän päätteeksi. En vieläkään aina voi kolmen vuoden jälkeen olla täysin sinut asian kanssa että olen yksinhuoltaja. Se on asia mitä en olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvan minulle.
Ukkisuhteesta. Se on aivan mahtava. Nuutti rakastaa ukkia ja ukki palvoo Nuuttia. Olen onnellinen että minulla on ollut isääni aina lämmin ja läheinen suhde minkä olen voinut siirtää myös pojalleni.
Harmittaa ettei Nuutti voi koskaan saada samanlaista isäsuhdetta jollaisen itse sain kokea. Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 40 vuotta.
Mutta hei, elämä on.
Millainen on oma isäsuhteesi? Entä lastesi suhde isäänsä? Onko lukijoillani kenelläkään samanlaisia kokemuksia jaettavana?
